Torvisoittoa ja uusia kuvioita
Lauantai oli Millan perheen viimeinen päivä Acirealessa. Sen kunniaksi käppäiltiin illalla keskustaan Duomon luo, jonne oli jo pystytetty joulukuusi. Siinä ei vielä ollut valoja, täytyy palata myöhemmin tsekkaamaan miltä se valoloistossa näyttää. Muita valoja jo alkoi löytyä. Ja jätskiä aukion gelateriassa.
Suuntasimme jo kämpille, kun matkalla väkimäärä vain lisääntyi ja alkoi kuulua reipasta torvimusiikkia.
Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Acirealen suojeluspyhimykseen liittyvä Santa Veneran reliikkien siirron juhlapäivä. Se toistuu vuosittain 14. marraskuuta. Tänä vuonna juhlaan liittyi myös vuoden 1941 pommituksen 85-vuotismuistopäivä. Acirealen kaupunkia pommitettiin raskaasti toisen maailmansodan aikana 14. marraskuuta 1941, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (RAF) tekivät sinne noin seitsemän tuntia kestäneen ilmahyökkäyksen. Pommitus alkoi illalla heti sen jälkeen, kun Acirealen tuomiokirkossa oli päättynyt Santa Veneran pyhäinjäännösten siirtämisen muistojuhlan iltamessu. Nyt juhlallisuuksia oli ollut kutsuvieraille koko päivän, mutta me näimme varmaan näyttävimmän osuuden, joka päättyi ilotulitukseen. Sunnuntaina sitten ajelin Millan, Veskun, Simon ja Maunon juna-asemalle- Pösön navigaattori teki viimeiset temppunsa, mutta nippa nappa kuitenkin ehdittiin. Iltapäivällä palautimme sen Fontanarossan lentoasemalle Cataniaan. Tasan 2100 kilometriä oli kertynyt mittariin noin seitsemän viikon aikana. Ei matkassa kovin paljoa, mutta motaripätkistä huolimatta keskinopeus tuskin nousi paljon viidenkympin yli. Ihan riittävästi kieppumista isolla autolla pienillä teillä.
Auton palautettuamme vuokrasimme pienemmän, FIAT 600. Ei mikään mini pompannappi tämäkään ja yhtä hankalaa on edelleen tietullilipukkeiden nappaaminen ikkunasta, mutta vähän paremmin se taittuu Catanian teille. Elio tuli sunnuntaina käymään ja luovutimme kämpän vain pieniä vaurioita kokeneena. Elio oli ihan uupunut, oli koko viikonlopun ollut korjaamassa satoa siskonsa oliivipuista. Sata kiloa oli tavoitteena, niistä pitäisi tulla 20 kiloa kylmäpuristettua oliiviöljyä. Meillekin lupailtiin pieni pullo, jos vielä tapaamme. Ehkäpä. Vielä viimeiset kahvit kantakuppilassa kera babàn ja sitten eteenpäin. Lounaalle ajoimme Capo Muliniin, jonne Acirealen kalaravintolat ovat keskittyneet. Nättiä seutua. Turistisesonki on todellakin ohi. Olimme La Curvan (yllä keskikuvassa), joka oli kalaravintoloista kehutuin, ainoita asiakkaita. Palvelu oli ystävällistä ja ripeää. Pääruoaksi miekkakalaa pastassa ja grillattuna, hyvältä maistui, mutta seuraavana yönä tuntui jälkivaikutuksia -- lieneekö siitä sitten johtunut. Jälkkärikahvit tarjoiltiin hauskasti. Curva on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee rantakadun pohjukassa, kurvissa. Läheltä piti ettei asiakkaisiinkin tullut uusia kurveja: yllämme ollut aurinkovarjo kiepsahti tuulen voimasta yllättäen nurin väistäen pääni vain hiukan. Sitä sitten porukalla korjattiin ja meidät siirrettiin toiseen pöytään. Kurveja löytyi onneksi vain paikan eteispatsaasta. Sitten nokka kohti San Grigoriota, Catanian esikaupunkia, jossa uusi kämppämme sijaitsee. Vieraiden virta on ohi, joten emme enää tarvitse kolmen makuuhuoneen asuntoa (mutta kyllä tänne uuteenkin sohvalle mahtuu, bienvenuti!). Matka ei ollut pitkä mutta tuskaisa. Reitiksi valikoitui Viale Marco Polo, suora Catanian läpikulkureitti. Moisessa ruuhkassa emme ole vielä olleet. Kolme kaistaa, pitäisi vetää, mutta kun liikenne puuroutuu niin simsalabim, autoja onkin viisi rinnakkain. Ja KOKO ajan joku änkeämässä kaistalle sisään tai pois, kun toinen kaista tietty vetää paremmin. Kaiken keskellä valtava määrä kaksipyöräisiä jotka tuntuvat suikkivan henkensä kaupalla. Olisi pitänyt ottaa kuva, mutta liikenteen (tai sen matelun) seuraamisessa oli kädet ja mieli täynnä.
Lopulta kuitenkin päästiin perille Stradale Cravonelle. Osoite löytyi, mutta edessä oli suljettu rautaportti. Sen avaamisesta emme olleet saaneet ohjeita. Kiivasta viestittelyä seuraavan vuokraemännän kanssa. Hän ei ollut kotona, mutta miehensä oli. Tämä ilmeisesti näki meidät valvontakamerasta ja pystyi avaamaan portin etänä. Siitä sitten puiden reunustamalle kujalle, jonka päässä odotti vain meidän käytössämme oleva parkkipaikka. Yksi iso tekijä asuntoa valittaessa.
Tässä seuraavana päivänä otettuja kuvia. Vasemmanpuoleinen kuitenkin otettu heti saavuttua: jääkaappi oli niin paksussa jäässä että ovi ei mennyt edes kunnolla kiinni. Saila ryhtyi töihin, kun vuokraemäntä lupasi tulla katsomaan tilannetta "joskus myöhemmin". Kotikonstein homma hoitui. Muutenkaan enteet eivät olleet lupaavia. Netti pätki, telkku ei toiminut, portin avaamiseen tarkoitettu kaukosäädin ei toiminut. Sähköjohtoviritelmät jatkojohtoineen aikansa palvelleet. Väsyneinä kävi jo mielessä, että olipa aika vikatikki, mahtaako täällä loppuaikaa kestää. Uusi päivä kaiken muuttaa voi, tai ainakin tehdä siedettäväksi. Elion kämpästä ei tainnut tulla postattua kunnon kuvia, korjataan se nyt heti tämän kämpän kanssa. Tässä yhdistetty keittiö-oleskelutila. Todella pieni ja huonosti valaistu: väriä vaihtavia tunnelmavaloja, just. Telkkari on sohvaa vastapäätä. Jalkalamppuun valo tulee makkarin jatkojohtorykelmästä, kuten meille vuokraemäntä sitten paljasti kun valitimme valon vähyyttä. Sitten hieman tilavampi makkari ja kylppäri. Ja paikan paras puoli, piha. Tosin sekin on suurten puiden vähän liikaa varjostama, mutta silloin kun aurinko paistaa, viihtyisä oleskelupaikka. Joten kyllä täällä pärjätään. Kävelyretket lähiseudulle saa unohtaa, jalkakäytäviä ei käytännössä ole ja autoja vilahtelee ohi tiuhaan. Mutta paikallisessa pasticceria/cafeteria/gelateriassa on käyty jo kahdesti, nyt meidät jo tunnettiin. Valkattiin paakkelssit, ja paikkaa yksinään pyörittävä tyyppi kysyi hymyillen: "e due americano, vero?". Eilen nähtiin kahvilassa Suomen naisleijonien voittomaalitappio Ruotsille. Ei olla kaukana lentokentästä mutta entisellä maaseudulla kuitenkin. Kahvilan vieressä käyskenteli kananen ihan vapaana ja naapurissa on ollut hevostalli (konit karanneet mutta jättäneet kenkänsä). Olimme tarkoitukselle etsineet asunnon keskustan ulkopuolelta, jotta emme heräisi aamuisin meteliin. Turha toivo. Remppamiesten kellot taitavat käydä universaalisti samaan tahtiin, kello 7 alkoi täälläkin vasaroiden nakutus. Puistotien alussa isompi rakennustyömaa, tässä naapurissa remontteja. Niitä täällä piisaa!
Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Acirealen suojeluspyhimykseen liittyvä Santa Veneran reliikkien siirron juhlapäivä. Se toistuu vuosittain 14. marraskuuta. Tänä vuonna juhlaan liittyi myös vuoden 1941 pommituksen 85-vuotismuistopäivä. Acirealen kaupunkia pommitettiin raskaasti toisen maailmansodan aikana 14. marraskuuta 1941, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (RAF) tekivät sinne noin seitsemän tuntia kestäneen ilmahyökkäyksen. Pommitus alkoi illalla heti sen jälkeen, kun Acirealen tuomiokirkossa oli päättynyt Santa Veneran pyhäinjäännösten siirtämisen muistojuhlan iltamessu. Nyt juhlallisuuksia oli ollut kutsuvieraille koko päivän, mutta me näimme varmaan näyttävimmän osuuden, joka päättyi ilotulitukseen. Sunnuntaina sitten ajelin Millan, Veskun, Simon ja Maunon juna-asemalle- Pösön navigaattori teki viimeiset temppunsa, mutta nippa nappa kuitenkin ehdittiin. Iltapäivällä palautimme sen Fontanarossan lentoasemalle Cataniaan. Tasan 2100 kilometriä oli kertynyt mittariin noin seitsemän viikon aikana. Ei matkassa kovin paljoa, mutta motaripätkistä huolimatta keskinopeus tuskin nousi paljon viidenkympin yli. Ihan riittävästi kieppumista isolla autolla pienillä teillä.
Auton palautettuamme vuokrasimme pienemmän, FIAT 600. Ei mikään mini pompannappi tämäkään ja yhtä hankalaa on edelleen tietullilipukkeiden nappaaminen ikkunasta, mutta vähän paremmin se taittuu Catanian teille. Elio tuli sunnuntaina käymään ja luovutimme kämpän vain pieniä vaurioita kokeneena. Elio oli ihan uupunut, oli koko viikonlopun ollut korjaamassa satoa siskonsa oliivipuista. Sata kiloa oli tavoitteena, niistä pitäisi tulla 20 kiloa kylmäpuristettua oliiviöljyä. Meillekin lupailtiin pieni pullo, jos vielä tapaamme. Ehkäpä. Vielä viimeiset kahvit kantakuppilassa kera babàn ja sitten eteenpäin. Lounaalle ajoimme Capo Muliniin, jonne Acirealen kalaravintolat ovat keskittyneet. Nättiä seutua. Turistisesonki on todellakin ohi. Olimme La Curvan (yllä keskikuvassa), joka oli kalaravintoloista kehutuin, ainoita asiakkaita. Palvelu oli ystävällistä ja ripeää. Pääruoaksi miekkakalaa pastassa ja grillattuna, hyvältä maistui, mutta seuraavana yönä tuntui jälkivaikutuksia -- lieneekö siitä sitten johtunut. Jälkkärikahvit tarjoiltiin hauskasti. Curva on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee rantakadun pohjukassa, kurvissa. Läheltä piti ettei asiakkaisiinkin tullut uusia kurveja: yllämme ollut aurinkovarjo kiepsahti tuulen voimasta yllättäen nurin väistäen pääni vain hiukan. Sitä sitten porukalla korjattiin ja meidät siirrettiin toiseen pöytään. Kurveja löytyi onneksi vain paikan eteispatsaasta. Sitten nokka kohti San Grigoriota, Catanian esikaupunkia, jossa uusi kämppämme sijaitsee. Vieraiden virta on ohi, joten emme enää tarvitse kolmen makuuhuoneen asuntoa (mutta kyllä tänne uuteenkin sohvalle mahtuu, bienvenuti!). Matka ei ollut pitkä mutta tuskaisa. Reitiksi valikoitui Viale Marco Polo, suora Catanian läpikulkureitti. Moisessa ruuhkassa emme ole vielä olleet. Kolme kaistaa, pitäisi vetää, mutta kun liikenne puuroutuu niin simsalabim, autoja onkin viisi rinnakkain. Ja KOKO ajan joku änkeämässä kaistalle sisään tai pois, kun toinen kaista tietty vetää paremmin. Kaiken keskellä valtava määrä kaksipyöräisiä jotka tuntuvat suikkivan henkensä kaupalla. Olisi pitänyt ottaa kuva, mutta liikenteen (tai sen matelun) seuraamisessa oli kädet ja mieli täynnä.
Lopulta kuitenkin päästiin perille Stradale Cravonelle. Osoite löytyi, mutta edessä oli suljettu rautaportti. Sen avaamisesta emme olleet saaneet ohjeita. Kiivasta viestittelyä seuraavan vuokraemännän kanssa. Hän ei ollut kotona, mutta miehensä oli. Tämä ilmeisesti näki meidät valvontakamerasta ja pystyi avaamaan portin etänä. Siitä sitten puiden reunustamalle kujalle, jonka päässä odotti vain meidän käytössämme oleva parkkipaikka. Yksi iso tekijä asuntoa valittaessa.
Tässä seuraavana päivänä otettuja kuvia. Vasemmanpuoleinen kuitenkin otettu heti saavuttua: jääkaappi oli niin paksussa jäässä että ovi ei mennyt edes kunnolla kiinni. Saila ryhtyi töihin, kun vuokraemäntä lupasi tulla katsomaan tilannetta "joskus myöhemmin". Kotikonstein homma hoitui. Muutenkaan enteet eivät olleet lupaavia. Netti pätki, telkku ei toiminut, portin avaamiseen tarkoitettu kaukosäädin ei toiminut. Sähköjohtoviritelmät jatkojohtoineen aikansa palvelleet. Väsyneinä kävi jo mielessä, että olipa aika vikatikki, mahtaako täällä loppuaikaa kestää. Uusi päivä kaiken muuttaa voi, tai ainakin tehdä siedettäväksi. Elion kämpästä ei tainnut tulla postattua kunnon kuvia, korjataan se nyt heti tämän kämpän kanssa. Tässä yhdistetty keittiö-oleskelutila. Todella pieni ja huonosti valaistu: väriä vaihtavia tunnelmavaloja, just. Telkkari on sohvaa vastapäätä. Jalkalamppuun valo tulee makkarin jatkojohtorykelmästä, kuten meille vuokraemäntä sitten paljasti kun valitimme valon vähyyttä. Sitten hieman tilavampi makkari ja kylppäri. Ja paikan paras puoli, piha. Tosin sekin on suurten puiden vähän liikaa varjostama, mutta silloin kun aurinko paistaa, viihtyisä oleskelupaikka. Joten kyllä täällä pärjätään. Kävelyretket lähiseudulle saa unohtaa, jalkakäytäviä ei käytännössä ole ja autoja vilahtelee ohi tiuhaan. Mutta paikallisessa pasticceria/cafeteria/gelateriassa on käyty jo kahdesti, nyt meidät jo tunnettiin. Valkattiin paakkelssit, ja paikkaa yksinään pyörittävä tyyppi kysyi hymyillen: "e due americano, vero?". Eilen nähtiin kahvilassa Suomen naisleijonien voittomaalitappio Ruotsille. Ei olla kaukana lentokentästä mutta entisellä maaseudulla kuitenkin. Kahvilan vieressä käyskenteli kananen ihan vapaana ja naapurissa on ollut hevostalli (konit karanneet mutta jättäneet kenkänsä). Olimme tarkoitukselle etsineet asunnon keskustan ulkopuolelta, jotta emme heräisi aamuisin meteliin. Turha toivo. Remppamiesten kellot taitavat käydä universaalisti samaan tahtiin, kello 7 alkoi täälläkin vasaroiden nakutus. Puistotien alussa isompi rakennustyömaa, tässä naapurissa remontteja. Niitä täällä piisaa!











Kommentit
Lähetä kommentti